Ankka-mestari Vicar ja muita mietteitä menneeltä viikolta.

Minun on pitänyt jo tässä aiemmin kirjoittaa juttua itselleni tärkeästä Ankkataiteilijasta, Vicarista. Itse olen lukenut Aku Ankkaa ala-asteikäisestä lähtien, ja se oli apuna lukemaan oppimiseeni. Mikäänhän ei ollut silloin hienompaa, kuin keskiviikkona postista tullut Aku Ankka-lehti, joka piristi ankeaa kouluviikkoa mukavasti. Suosikki ankkapiirtäjäni on Don Rosa, ja hänen tarinoitaan ja piirrostyyliään tuskin kukaan pystyy koskaan laittamaan paremmaksi. 
Ihan lähivuosina ihastuin kuitenkin myös suuresti Chileläisen Vicarin (oikealta nimeltään Victor Arriagada Ríos) piirrostyyliin. Eikä häntä ihan turhaan ole kehuttu Carl Barksin veroiseksi taiteilijaksi. Hienoa piirrosjälkeä, ja hyviä tarinoita Vicarillakin, vaikkakin hän ei itse olekaan toiminut tarinoidensa käsikirjoittajana, muutamien kyllä. 
Kuitenkin tämän vuoden tammikuussa, tuli yllättäen suru-uutinen, joka pysäytti minutkin. Vicar oli menehtynyt leukemiaan 3. tammikuuta. Yksi suuri Ankkapiirtäjä on taas poissa. Vicarin piirtämät tarinat oli/ja on edelleenkin nykyisen Aku Ankka-lehden kantava voima. Onneksi sentään herran tarinat jää elämään...

Sitten jotain ihan muuta...
Kävin viime viikonloppuna jälleen kerran veljenlasten kanssa pulkkamäessä Mielakassa. Aurinkoinen ja suhteellisen lämminkin sää ulkoiluun. Tällä kertaa tyydyin enemmän katselijan rooliin. Edellisviikon olin kuitenkin viettänyt flunssan kourissa, joten en raaskinut heti alkaa rehkiä ja juosta mäkeä ylös pulkkaa vetäen. Sainpa raitista ilmaa kuitenkin!
Kotiintulomatkalla veljen naisystävä sai ajatuksen, että kierrettäisiin hänen ystävänsä tallin kautta ja käytäisiin moikkaamassa hevosia. Siihen suostuttiin sitten. Perille kun päästiin, niin veljenlapset oli innoissaan menossa hevosia silittelemään. Minä sen sijaan pysyin hieman kauempana, koska oli pelko, että ne kuitenkin potkaisee minua jos niiden lähelle menen. Veljeni taas ei meinannut uskaltautua autosta ulos lainkaan, se kun pelkää hevosia vielä enemmän. Riittää, että hevonen katsoo veljeä päin, niin veli on jo juoksemassa karkuun... 
Veljentyttö kun lähti ratsastamaan ponilla, niin minäkin päätin rohkaistua ja menin tervehtimään hevosia. Mukavia kavereita olivat. Kävivät vaan hieman liian tuttavalliseksi siinä, kun toinen työnsi suunsa melkein naamalleni ja toinen yritti syödä hiuksiani. 
Ehkä joskus uskaltaudun jopa ratsastamaan, kunhan olen aivan varma, etten voi millään pudota sieltä hevosen selästä. Enkä halua ratsastuskypärää päähäni, vaan semmoisen cowboy-hatun. 
Veljen kanssa naurettiin, kun veljen naisystävä yritti saada meitä ratsastamaan, että jos mennään yhessä ratsastamaan hevosilla, niin myöhän oltais ku Brokeback Mountain -elokuvan karjapaimenet...

Näyttää hieman siltä, kuin salaa yrittäisin syöttää tuolle hevoselle jotakin...